Romahduspisteessä

En tiedä, olenko puhunut tästä ennen, mutta mä itken todella todella todella harvoin. Oikeastaan niin harvoin, etten muista viime kertaa. Mutta aina asia ei ole ollut näin. Olen ollut joskus todella herkkä, itkin todella usein ja milloin millekkin, mutta se on ihan luonnollista. Nykyisessä tilassa pidän kaikki tunteet sisällä, en jaa asioitani muille, en itke vaikka esim äitini itkisi suoraan naamani edessä (mun ilme ei edes värähtänyt vaikka rakastan mun äitiä tosi paljon).. Mulla on naama kokoajan peruslukemalla ja kaikki tietää sen. Monet mun kaverit aina ihmettelee, että miks en koskaan itke. En tiedä, en oikeasti tiedä.

Mutta eilen, eilen mä romahdin. Monet teistä varmasti tietää, miksi syömishäiriö voi tulla lapselle. Syömishäiriöön sairastuminen saattaa yleensä olla geeniperimässä, esim jos oma isä tai äiti on sairastanut nuorena. Ja esimerkiksi sosiaaliset paineet olla laiha jne.. Syitä on monia ja kaikkia syitä ei edes tiedetä. 
Eilen illalla äiti tuli hakemaan mut treeneistä ja oltiin autossa. Se kysy, että mikäs smoothie tänä iltana tehtäis. No annoin sille sellasen ihanan reseptin joka pitää tehdä todella tarkasti, että ei voi alkaa väsäilemään omia muutoksia, koska lopputulos ei ole sama. Noh loppuun lisäsin, että: " Mutta mä en halua syödä, mä oon ihan fine näin. Ja ainiin, se maistuu ihan kanelipullalta!" Tultiin kotiin, äiti alkaa tekemään sitä smoothieta, mutta niin, että se heittelee kaikkea mitä mieleensä tulee. Katsahdin ja sanoin, että mitä sä oikein teet? En saanut edes vastausta, kun kone lähti hyrräämään. Kun smoothie oli valmis, se maistoi ja sanoi:" Maistuu ihan pullalta!" Katsahdin ja sanoin: "Et yhtään tekopyhempi vois olla? Mä just sanoin ton sulle autossa.:", se katsahti muhun ja teki tosi ilkeän virneen:" Oho aijaa." Ja lähti nauraen.

Ton jälkeen menin huoneeseen, istahdin pöytäni ääreen ja olin alkamassa tekemään läksyjä kunnes aloin itkemään. Mä itkin, itkin ja itkin. Kyyneleitä tippu mun kirjankannen päälle kastaen sen, haudoin mun käsiä kasvoihin ja itkin. Se tuntu niin pelottavalta, mutta samalla niin oikealta. Ja mä oikeasti tiedän, miksi mä itkin. En siksi, että äiti vähän kettuili mulle. Vaan siksi, että mun vanhemmat odottaa multa ihan liikaa. Itseasiassa, samoin mun veli. Mä oon aina halunnut olla mun vanhempien vaatimusten tasoinen ja mä aina yritän miellyttää niitä. Mun veli on taas täysin vastakohta: jättänyt lukion melkein kesken, ei saa mitään aikaseksi, ei ole koskaan ollut töissä (on aikuinen), ei harrasta mitään, syö kokoajan ainoastaan... Joten ainaku mä nään mun vanhemmat pettyneenä mun veljeen, mä aina yritän paremmin, jotta niillä ois joku kenestä olla ylpeä. Mä siivoan aina koko talon, vien roskat, tyhjennän tiskikoneen, laitan pyykit, käyn kaupassa, teen ruoan koko perheelle.. Tämän lisäksi käyn 2 harrastuksessa, käyn koulua jossa joka toisena viikkona koe.. Mulla on tosi paljon paineita. Mä aina siivoan muiden jäljet, ja nielen kaiken paskan alas mitä saan päälleni. Mä suutun enemmän itelleni, jos joku muu suuttuu mulle. Mä hyväksyn ja totuttelen jokaiseen pahaan sanaan mitä mulle sanotaan.

Tänäänkin mä itkin. Mä tulin ekstra treeneistä, vaikka tällä viikolla on jo viidet treenit. Mä olin tosi väsynyt ja kun mun veli huomautti mun äidille, että voisitko tuoda isomman lasin, niin äiti vähän ärähti sille. Noh mun veli sano, että:" Miksi sun pitää aina hermostua noin nopeasti?" Ja mä vastasin tohon:" Niimpä.." ja mun veli jatkoi edelliseen:" Etsä oikeasti koskaan mieti sitä asiaa?" Ja mä toistin perään:" Nii i...". Ja mun äiti räjähti. Mutta ei mun veljelle, vaan mulle. "Miksi sun pitää olla noin ilkeä mua kohtaan?! Miksi sä oot jatkuvasti ilkeä mulle! Mikään ei riitä sulle!" Ja mä sanoin:" Ai mun perjantaina kolme tuntia siivooma koti ja muut työt vapaaehtoisena tehty on liian vähän?" Ja se ei vastannut mitään, ei edes katsonut. Ja mä korotin ääntä:" Voitko vastata?" Ja mä en saanut mitään takas. Juoksin huoneeseen, riisuuduin, menin suihkuun ja romahdin maahan. Mä itkin taas. Ja mä itken, koska mä en riitä kenellekkään. Mä en riitä edes itselleni.