Paluu vanhaan

Olen jo pitkään halunnut palata blogini pariin. Siitä huolimatta, että ehdin jo hyvästellä. Aika piakkoin tekstin jälkeen ajatukseni palasivat siihen miten olen joskus ajatellut, sairaana. Huomaan, että yritin luoda hyvästeissäni toivenpilkettä teille, vaikka tuskin kukaan enää tätä blogia lukee. Tätäkään postausta ei tule kukaan lukemaan, mutta se kuvastakoon sitä miten yksinäistä tämä prosessi voi olla.

Summa summarum: en koskaan parantunut. On tietysti ollut vaiheita kun anoreksia-ajatukset eivät ole olleet mielessäni, mutta ne ovat olleet aika lyhyitä ajanjaksoja loppujen lopuksi. Mutta en ehkä vain koskaan antanut ajatusten muuttua toiminnoiksi. Mutta talvella aloitin laihduttamaan ns huomaamattomasti itseltäni. Mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiesin kyllä mihin kelkkaan hyppäsin. Heti kun menetin muutaman kilon (en tiedä tarkkoja lukuja, en käy vaa'alla, mutta pitkän anoreksiahistorian jälkeen sitä osaa suunnilleen arvioida, ehkä) alkoi myös muut ulkoiset muutokset. Olen aina sanonut, että haluaisin taas olla 16-vuotias. Ja kuinkas ollakaan, silloin olin todella sairas ja huonoimmassa kunnossa. Yleensä muut haluavat olla 18-20-vuotiaita, mutta minä todella haluan olla nuori. Ja olen aina halunnutkin, myös silloin 16-vuotiaana halusin olla nuorempi. En tiedä mistä se kumpuaa, lapsuuteni oli todella hyvä ja huoleton, voiko olla siitä? Muistan miten rakastin sitä kuinka pieneltä, nuorelta ja viattomalta näytin anorektikkona. Ja sen mukaista kohtelua myös sain muilta ihmisiltä. Ja nyt kun olen laihtunut entisestään, ei puhuta mistään massiivisesta muutoksesta mutta huomaan kuitenkin muutokset (ja läheiset myös) niin huomaan miten tyylini, meikkaamiseni (tai itseasiassa sen lopettaminen) myös muuttuivat. Tismalleen samoin kävi kun sairastuin yläasteella: lopetin meikkaamisen ja aloin pukeutumaan oman persoonallisuuteni mukaisesti ja ennen kaikkea aloin käyttäytymään siten minkälainen oikeasti olen. Silloin kun olin ns terveenä ja myös korkeimmassa painossani niin en ole koskaan meikannut niin paljon, käytin myös runsaasti itseruskettavaa ja vaatteita, jotka eivät todellakaan olleet minun näköisiäni, puhumattakaan siitä minkälaiseksi persoonallisuuteni muuttui (onneksi väliaikaisesti).

Muistan kun olin todella sairas ja vihaisena yritin saada äitini ymmärtämään, että olen onnellisimmillani laihana. Ajattelin jälkeenpäin miten sairas olenkaan mahtanut olla, mutta ironisinta on että se on totta. Jos haluaisin samaan painoon joutuisin olemaan todella sairas, mutta siihen hieman kiloja lisää niin toden teolla olisin onnellinen. Nyt kun olen laihtunut niin myös itsevarmuuteni on periaatteessa myös kasvanut. Katson kuvia kun olin alipainoinen ja en ajattele muuta kuin sitä miten hyvältä näytin, ihan todella. 

En tiedä miksi tunnen jotenkin eniten yhteyttä itseeni kun olen laiha? Eihän siinä ole mitään järkeä. Ja vaikka kuinka yritin, en löytänyt sitä yhteyttä pehmeämmässä kunnossa. 

Katsotaan miten käy. Laihduttaminen ainakin on ollut jo hyvän tovin käynnissä. Kaloreita lasken pääpiirteittäin, mutten merkkaa niitä mihinkään. Vatsassa kihelmöi kun mietin tätä alkavaa prosessia. Olen samaa aikaa todella innoissani ja samaa aikaa todella peloissani. Niin kuin, mihin helvettiin olen taas itseni laittamassa? Tosin, olen hoitanut tämän laihduttamisen huomattavasti hitaammin ja joustavammin kuin silloin varhaisteininä, koska silloin lähdin syvään päätyyn heti alusta alkaen todella nopealla tahdilla. 

Tässä iltaiset ajatukseni.