Viekää mut pois

Parin viikon ajan mun ajatukset on ollut todella synkkiä. Ajattelen kokoajan itsetuhoisia ajatuksia. Se ei johdu siitä, että joudun nykyään seuraamaan ruokavaliota ja sen seurauksena tietenkin syödä, vaan siksi että vihaan käydä niissä tapaamisissa viikottain. Vihasin niitä ensimmäisestä kerrasta asti ja ajattelin että:" Tämä viha menee ohi. Muutkin jotka aloittaa toipumisen syömishäiriöstä vihaa näitä käyntejä mutta se helpottaa kerta toisen jälkeen." Mutta ei. Mä vihaan niitä nin paljon, että haluaisin tappaa itteni. Mä ajattelen monta kertaa päivässä sitä, kuinka mä haluan tappaa itteni noiden käyntien takia. Ajattelen jo seuraavaa käyntiä ja toivon että kuolen sitä ennen. En ole puhunut äidilleni siitä, että vihaan noita käyntejä mutta tänään sanoin ekaa kertaa:" Äiti mä en enään mene sinne." Äiti ensin yritti selittää, että miksi me käydään siellä jne mutta toistin kokoajan samaa ja äiti sanoi:" Me voidaan etsiä uusi psykologi ja muut jos haluat." Mä en vastannut. Äiti, mä en halua uutta psykologia. Mä haluan kaiken pois, kadota. Mä en halua enään niihin tapaamisiin.

Äiti valehteli taas siitä että saisin taukoa tapaamisista. Se sanoo noin aina ennen tapaamista. Uskon joka kerta. Tapaamisella psykologi joka kerta lopussa kaivaa kalenterin ja sanoo:" Mikäs päivä sopis ens viikolle? Ja aletaan varaa näitä kesälomankin punnituksia." Mä käyn viikottain kesällä punnituksissa. Ja mä itken nytkin kun mä kirjoitan. Tappakaa mut. Mä en halua, mä en pysty, mä en jaksa, mä en kykene. Mulla oli viikko vapaata tapaamisista ja sinä viikkona iskä ja muut sano että mun hymy on palannu. Se katosi kun se viikko loppui. 

Ens viikolla on lääkärin tapaaminen, mä oon tavannut sen silloin viimeksi kun tää kaikki alkoi. Mä tahdon kuolla ennen sitä. Mä en tahdo sinne. Mut punnitaan ( niinkuin muillakin kerroilla) ja multa kysytään:"Miten on mennyt? Minkälainen historia sulla on?" Ja kun mä kerron, mä nään niiden silmistä ettei niitä kiinnosta. Niiden silmät puhuu mulle:" Meitä ei kiinnosta. Sä olet yksi potilas satojen joukossa ja meillä on kiire. Meillä on valmis hoitotapa sua varten, niinkuin muillakin. Sä et ole yksilö. Sä oot samanlainen kun kaikki muutkin." Ja jos ja kun saan pieniä itkukohtauksia, niiden silmät jatkaa:" Itke vaan. Kaikki te samanlaiset itkette aina. Mutta me yritetään saada sut kuntoon niin nopeasti ettet pysy perässä. Meitä ei kiinnosta sun analyysit eikä toivomukset siitä, että nyt mennään liian nopeasti. Ei meitä kiinnosta. Me halutaan sut vaan pois listoilta." Mä en jaksa enään yrittää. Jos mä avaudun, ne sanat tuntuu raskailta. Eise ekalla kerralla tuntunut raskaalta, koska ajattelin, että ne välittää musta ja haluaa keskittyä vain muhun. Mutta kun mä tajusin koko systeemin ja toimintatavan klinikalla, mun sanoista tuli höttöä. Raskasta. Turhauttavaa. Turhaa.

Antakaa mun vaan olla. Kukaan teistä ei ymmärrä mun ajatuksia ettekä te anna tilaisuutta ymmärtää. Mä valehtelen teille, että teidän työ helpottuis. Mä valehtelen jotta mun vanhempien vastuu helpottuis. Mä valehtelen, koska mun omat ajatukset pakottaa mut valehtelemaan:" Ne on liian synkkiä. Paras olla hiljaa." Paras olla hiljaa.