Viekää mut pois

Parin viikon ajan mun ajatukset on ollut todella synkkiä. Ajattelen kokoajan itsetuhoisia ajatuksia. Se ei johdu siitä, että joudun nykyään seuraamaan ruokavaliota ja sen seurauksena tietenkin syödä, vaan siksi että vihaan käydä niissä tapaamisissa viikottain. Vihasin niitä ensimmäisestä kerrasta asti ja ajattelin että:" Tämä viha menee ohi. Muutkin jotka aloittaa toipumisen syömishäiriöstä vihaa näitä käyntejä mutta se helpottaa kerta toisen jälkeen." Mutta ei. Mä vihaan niitä nin paljon, että haluaisin tappaa itteni. Mä ajattelen monta kertaa päivässä sitä, kuinka mä haluan tappaa itteni noiden käyntien takia. Ajattelen jo seuraavaa käyntiä ja toivon että kuolen sitä ennen. En ole puhunut äidilleni siitä, että vihaan noita käyntejä mutta tänään sanoin ekaa kertaa:" Äiti mä en enään mene sinne." Äiti ensin yritti selittää, että miksi me käydään siellä jne mutta toistin kokoajan samaa ja äiti sanoi:" Me voidaan etsiä uusi psykologi ja muut jos haluat." Mä en vastannut. Äiti, mä en halua uutta psykologia. Mä haluan kaiken pois, kadota. Mä en halua enään niihin tapaamisiin.

Äiti valehteli taas siitä että saisin taukoa tapaamisista. Se sanoo noin aina ennen tapaamista. Uskon joka kerta. Tapaamisella psykologi joka kerta lopussa kaivaa kalenterin ja sanoo:" Mikäs päivä sopis ens viikolle? Ja aletaan varaa näitä kesälomankin punnituksia." Mä käyn viikottain kesällä punnituksissa. Ja mä itken nytkin kun mä kirjoitan. Tappakaa mut. Mä en halua, mä en pysty, mä en jaksa, mä en kykene. Mulla oli viikko vapaata tapaamisista ja sinä viikkona iskä ja muut sano että mun hymy on palannu. Se katosi kun se viikko loppui. 

Ens viikolla on lääkärin tapaaminen, mä oon tavannut sen silloin viimeksi kun tää kaikki alkoi. Mä tahdon kuolla ennen sitä. Mä en tahdo sinne. Mut punnitaan ( niinkuin muillakin kerroilla) ja multa kysytään:"Miten on mennyt? Minkälainen historia sulla on?" Ja kun mä kerron, mä nään niiden silmistä ettei niitä kiinnosta. Niiden silmät puhuu mulle:" Meitä ei kiinnosta. Sä olet yksi potilas satojen joukossa ja meillä on kiire. Meillä on valmis hoitotapa sua varten, niinkuin muillakin. Sä et ole yksilö. Sä oot samanlainen kun kaikki muutkin." Ja jos ja kun saan pieniä itkukohtauksia, niiden silmät jatkaa:" Itke vaan. Kaikki te samanlaiset itkette aina. Mutta me yritetään saada sut kuntoon niin nopeasti ettet pysy perässä. Meitä ei kiinnosta sun analyysit eikä toivomukset siitä, että nyt mennään liian nopeasti. Ei meitä kiinnosta. Me halutaan sut vaan pois listoilta." Mä en jaksa enään yrittää. Jos mä avaudun, ne sanat tuntuu raskailta. Eise ekalla kerralla tuntunut raskaalta, koska ajattelin, että ne välittää musta ja haluaa keskittyä vain muhun. Mutta kun mä tajusin koko systeemin ja toimintatavan klinikalla, mun sanoista tuli höttöä. Raskasta. Turhauttavaa. Turhaa.

Antakaa mun vaan olla. Kukaan teistä ei ymmärrä mun ajatuksia ettekä te anna tilaisuutta ymmärtää. Mä valehtelen teille, että teidän työ helpottuis. Mä valehtelen jotta mun vanhempien vastuu helpottuis. Mä valehtelen, koska mun omat ajatukset pakottaa mut valehtelemaan:" Ne on liian synkkiä. Paras olla hiljaa." Paras olla hiljaa.

Käynti

(anteeksi kielenkäyttö) mutta vittu mä vihaan sitä naista. Laitto mut syömään puol dl lisää keittoa ja 3 leipää voilla. Haista paska. Ja kaiken sen jälkeen kun se kehu mua ja sano, että:" En oo oikeastaan koskaan tavannut samanlaista syömishäiriöistä. Sä olet uskomattoman pienessä ajassa tsempannut niin kovasti. Ja sun syke ja pulssi on normaaliarvoissa nykyään." Sen kehut vaan jatku ja jatku ja jatku kunnes se sanoo:" Niin ja nykyään sun pitää lisää jälkiruoka illallisen jälkeen." Mä katoin sitä kun hullua. Aloin itkeä. Ja kysyin:" Joka kerta?" Ja se vastas myönteisesti. Mun paino oli kyllä noussut, mutta en sano lukua. En oikeastaan hermostunut siitä, koska se ei ollut noussu sellaseen lukemaan jossa panikoisin. Mutta kyllä mun tekis mieli pari kiloa pudottaa, ehdottomasti, mutta ajattelen tollein todennäkösesti 2 kiloa kevyempänäkin... Mutta painonpudotus olisi tällä hetkellä kovin vaikeaa, mutta voisin onnistua. Mutta mun ihana tuki, jonka kanssa aloin puhumaan kikissä (tunnistat varmasti itsesi <3) saa mut luopumaan hitusen verran tosta laihduttamis ajatuksesta, kiitos hänelle <3

Ja jotkut teistä nyt ehkä ihmettelee tuota lääkärin ylistystä. Mun vanhemmat sano sille, että oon ollut tosi tsemppaava ja kokeilen uusia ruokia, ja oon jopa korvannut monen päivän ajan jäätelöllä nutridrinkin. Joo kyllä, kaikki tuo on totta, ja mun lääkäri oikein nautti tuosta positiivisesta tuloksesta, mutta totuushan on se, että olen joo korvannut nutrit jäätelöillä, mutta ei missään jäätelössä ole ollut 300kcal niinkuin nutreissa on. Eniten kaloreita oli 260 ja sekin on 40 kcalia vähemmän. Yleisin jäätelö kalorimääriltään minkä syön on joku 170-220. Mutta kyllä mä olen silti hitusen ylpeä siitä, että pystyn korvaamaan jäätelöllä, koska nutri on paljon turvallisempi vaihtoehto. Mutta itseasiassa, nyt se alkaa olemaan jopa pelottavampi vaihtoehto, koska jäätelöissä on vähemmän kaloreita. Tänään otan esimerkiksi nutrin iltapalaksi ja nyt se tuntuu pelottavalta ajatukselta, kun vielä jokunen aika sitten se oli ihan normaalia.

Tänä aamuna en juonut / syönyt nutria tai jäätelöä, vaan skippasin. En ole koskaan skipannut sitä ja itseasiassa en tehnyt sitä tahallani. Ajattelin, että oisin syönnyt sen iltapäivällä koska arki aamusin en ehdi syömään sitä aamulla, mutta kun lounasaikaan mut pakotettiin syömään ne kaikki leivät ja keitot jne niin päätin vaan skippaa sen. Se sai mut vaan ajattelemaan, että skippaisko jatkossakin välillä nutrin / jätskin.. Pitää katsoa. 

Kello on nyt 18.19 ja siitä on ehkä n. 10 minuuttia kun syötiin illallinen. Äiti ei oo pyytänyt mua syömään mitään jälkkäriä, enkä usko että pyytääkään. Oon todella onnellinen, koska en oo valmis mihinkään jälkiruokiin. 

Aiheesta toiseen, aloin eilen miettimään tätä mun blogin vaikutusta teihin lukijoihin. En ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että kuinkakohan moni ihannoi mun tekstejä? Kuinka moni ajattelee, että "mäkin haluan" ?, kuinka moni oikeasti toteuttaa esimerkiksi syömättömyyttä mun blogin takia? Onko joku sairastunut syömishäiriöön mun blogin takia? Nää kysymykset pyöri mun päässä kun makasin sängyssä. Se sai mut miettimään ja kyselemään iteltäni kysymyksiä, ja tajusin että mä sain mun motivaation ja inspiraation laihduttamiseen juuri tälläisten blogien avulla. Vaikka tää onkin ehkä turhaa sanoa (mutta mun olo helpottuu) niin älkää matkiko mun typeriä tekemisiä. Älkää lukeko mun tekstejä ja ajatelko, että:" wou, mäkin haluan." Koska ette halua, ettekä ansaitse. Lukekaa mun tekstejä ja ajatelkaa mielummin:" Onneks mä en ole noin tyhmä." Toivon, että voisitte vaan lukea näitä tekstejä ja olla miettimättä niitä sen enempää, vaikka tuntuukin ehkä vaikealta..

Anyways, kiitos kaikille kommenteista mitä laitatte mun postauksiin, se on todella uskomatonta miten te jaksatte näpytellä mulle mitä ihanampia tekstejä <3

Päivitystä

Päätin tulla päivittelemään ja kertomaan kuulumisia. Syy miksen ole kirjoittanut vähään aikaan on hyvin yksinkertainen: mun elämä koostuu tällä hetkellä vaan ruoasta ja se on todella turhauttavaa ja ahdistavaa. Tietenkin käyn koulua, mutta sielläkin ramppaan koulukuraattorilla jossa keskustelemme anoreksiastani (tuntuu typerältä sanoa noin koska en pidä itseäni anorektikkona). Viime viikolla oli ensimmäinen tapaaminen perhepsykologilla. Kyseinen psykologi siis palvelee mua ja mun perhettä syömishäiriöklinikalla ja alamme tapailemaan häntä säännöllisesti kerran viikossa sen lisäksi, että käyn lääkärin tapaamisissa (plus koulukuraattori ja terveydenhoitaja). En pidä oikeastaan lääkäristäni tai perhepsykologista, ne on kovin tylsiä ja jäisiä jos rehellisiä ollaan. Sen takia puhun ainoastaan silloin kun kysytään, ja joskus heitän omia viisauksiani. Äidin ja isän kanssa on ihan helppoa olla noissa tapaamisissa koska ne valehtelee silloin tällöin mun kanssa, esimerkiksi kun heidän pitäisi _aina_ annostella ja _aina_ katsoa vierestä kun syön mutta näin ei todellakaan aina tapahdu niin vanhemmat sanoo lääkäreille että juu kyllä ollaan tarkkana. Saattaa kuulostaa ikävältä ja vastuuttomalta, mutta voin taata teille että mun vanhemmat on todella huolissaan & laittaa mut aina syömään.

Mulla on tällä hetkellä siis urheilukielto joten kaikki urheilu on kielletty. Lääkäri sanoi, että pienillä kävelyillä voi käydä, mutta oon esimerkiksi käynyt pyöräilemässä aika monesti. Mun ruokavalioon kuuluu myös aamupalan jälkeen ottaa välipala mutta en ole koskaan ottanut sitä, ja välipaloja syön muutenkin vaan silloin tällöin (äidin pakottamana). Arkisin en kunnon lounasta koskaan syö, koska koulussa kukaan ei vahdi. Saatan syödä esim vähän salaattia, omenan tai näkkileivän. Mutta viikonloppuisin syön ihan perus lounaan, koska vanhemmat tarkkailee. Joten voisin sanoa, että noudatan aika huonosti sitä ruokavaliota.. Hyvä vaan.

En tiedä olenko lihonut tai laihtunut, mutta huomenna saan tietää sillä huomenna menemme perhepsykologille ja hän punnitsee mut kuulema joka kerta heti alkuun, tosi kiva. Itse olen sitä mieltä, että olen lihonut mutta mun sanaan ei ehkä aina kannata luottaa..

Anteeksi hieman sekalaisesta tekstistä & kirjoittelen ehkä huomenna lisää!